Teskti: Pasi Salonen

Silent but Alert, HAA-galleria, 5.-29.9.2024
Anna Hyrkkänen, Katri Mononen, Mia Saharla

Kuljeskelua kehossa

HAA-gallerian syyskuun 2024 näyttely Silent but Alert (Hiljaa, mutta valppaana) on tilaan suunniteltu, teoksiltaan uusi ja taiteilijoiden yhteistyössä tekemä. Kyseessä on pirkanmaalaisten kuvataiteilijoiden Anna Hyrkkäsen, Katri Monosen ja Mia Saharlan yhteistuotanto. Jokaisella taiteilijalla on pitkä ura takanaan, ja heillä on selvästi toisistaan erottuvat ilmaisutavat. Yhteisnäyttelyä edeltäneet kirjallisuuskeskustelut ja työhuonevierailut ovat synnyttäneet tekijöiden teosten välille juonteita, jotka luovat vaikutelman kokonaistaideteoksesta. Yhteisenä nimittäjänä heille on ollut kehollisuuden teema.

Haluan osallistua heidän keskusteluunsa taiteen kokijana. Lähden kulkemaan näyttelytilassa tunnustellen oman kroppani vasteita eri teoksiin. Tekeminen on ajattelua, liikkuminen vapauttaa ajattelua. Tämä koskee sekä teosten tekoprosessia että taiteen katsomista. Kun kirjoitan tätä tekstiä, kävelen, huojun ja notkun kirjoittamisen lomassa. Ravistelen sanoja kehostani.

Ensimmäisessä salissa teoksia nojaa seinää vasten puupalikoiden ja rujosti raunioituvien pylväiden päällä. Maalaukset tihkuvat, valuvat ja kasautuvat näyttelytilaan. Näyttelyn ripustuksellinen painopiste on lattiaa kohti. Ainoan poikkeuksen tekee Monosen kaksiosainen maalaus Kadonneet kartat, rikkonaiset kielet*. Sen kurottaa hieman epäröiden kohti kattoa. Teos on ripustettu veistosmaisesti kahden tilan välisen holviaukon läheisyyteen. Rikotulla kankaalla gallerian holvit muuntuvat palkeenkieliksi ja avohaavoiksi. Iloisissa väreissä on ahdistusta.

Toisen salin sataman puoleinen pääty peittyy lempeään värihämärään. Tilan täyttää Hyrkkäsen installaatio Wednesday in Indigo Blue. Lattialle ja seinälle ripustettujen veistosten värit ja muodot ovat pehmeän pyöreitä ja leikkisiä. Hyrkkäsen teoksissa valolla on erityinen rooli. Hän käsittelee sitä kuin konkreettista ainetta. Neljästä lähteestä suuntaavat värilliset valohunnut peittelevät näyttelyvieraiden lisäksi myös yhden Monosen teoksista. Istahdan teokseen kuuluvalle karvapäällysteiselle tuolille. Installaation nimi viittaa Richard Cytowicin tutkimuksiin synestesiasta. Synesteetikko yhdistää esimerkiksi sanoihin ja käsitteisiin tietyn värin, muodon tai maun. Projektori heijastaa seinälle väriään hitaasti vaihtavaa valoa. Jos voisin kuulla värit musiikkina, ambient kolahtaisi eri tavalla.

Aistiärsykkeiden risteily liittyy esikielelliseen, vauvaikään ja fenomenologiaan. Ajattelen katsomista koskettamisena. Tiedän, että lattialla olevilla veistostoksilla on kova pinta. Mielessäni ne alkavat kuitenkin pehmetä. Kosketan jotain muhkeaa, orgaanista, elimellistä. Istun silmät auki karvapäällysteisellä tuolilla. Hyrkkäsen tilateos jatkuu salin loisteputkivalaistuksen puolelle. Lattialle on asetettuna rukin lapaa tai nuolta muistuttava valkoinen talja. Laskeudun taljan ääreen. Hypistelen sen pehmeyttä ja katson nuolen osoittamaan suuntaan. Saharlan teos Leikkikenttä (aktiiviset reunat) iskee kasvoille keltaliivien voimalla. Kehoni jännittyy ja puristan nyrkkiini taljan päällä lojuvan lankapallon. Kun avaan käteni, pallo palaa entiseen muotoonsa.

Mia Saharlan tuotannossa voi nähdä akateemista ja käsitteellistä kiinnostusta ns. uuden maalauksen teemoihin. Tästä esimerkkinä on urheiluasuissa käytettävän teknisen kankaan pingottaminen kiilakehyksiin. Mononen puolestaan inspiroituu taidehistoriasta ja maalaustaiteen pidemmästä traditiosta. HAA-gallerian yhteisnäyttelyssä Saharlan käsitetaide muhevoituu Monosen rinnalla. Kerroksellinen ja kapinoiva siveltimen jälki saattelee teoreettisia pohdintoja kohti yhteistä teemaa: prosessin kehollisuutta. Siinä missä Monosen teosten kerroksellisuus on liukuvaa ja valuvaa, Saharlalla aksentit ovat napakoita. Saharlan Maalaus (Lepotila) on eräänlainen rento summaus siitä prosessista, joka on tuottanut suuren osan hänen seinille ripustamistaan teoksista. Teos on yksi yhteisnäyttelyn helmistä. Veistoksellinen kasa on yhtä aikaa kaunis, oivaltava ja hauska. Saharla on kertonut, että hän maalaa juostessaan. Maalaus (Lepotila)ssa lenkkarit juoksevat maaliin. Osa taiteilijan teoksista ottaa kontaktia näyttelytilan lattiaan. Näissä sommitelmissa on eteenpäin suuntailevaa tunnustelua. Niissä näkyy konkreettisesti Saharlan käden jälki. Punotussa korissa on nyrkkiin puristetun saven muotoisia paloja sekä mustaa narua. Teoksen nimi on Kokoelma (Kosketuksen negatiivit, voisivat olla simpukoita) ja musta viiva.

Anna Hyrkkäsen rooli näyttelyssä muistuttaa kapellimestaria. Kuvanveistäjänä ja tilataiteen tekijänä hän tuntuu vaikuttavan koko näyttelyn tilalliseen viritykseen. Verrattuna taiteilijan edellisiin valoinstallaatioihin esimerkiksi vuoden 2024 Mäntän kuvataideviikoilla tai edellisenä vuonna galleria Sculptorissa, Wednesday in Indigo blue on upottavuudessaan maltillinen.

Näyttelyn nimen Silent but Alert mukaisesti teos on hiljainen ja tyyni, mutta samaan aikaan ympäristöään tarkkaava. Sen rajat liukenevat sekä gallerian tilaan, ikkunoista tulevaan luonnon valoon, että kanssataiteilijoiden teoksiin. Hyrkkäsen Entropia -sarja puolestaan sytyttää Saharlan kaksijakoisten maalausten punaruskean puolen liekkeihin. Kupariputket rimpuilevat seinillä. Ne kurottavat kohti ovenkahvaa, heijastavat seiniin varjoja ja oksentavat hiilenmustia nauhoja.

Hyrkkäsen, Monosen ja Saharlan teoksilla on lukuisia tapoja olla yhtä aikaa rinnakkain, limittäin ja kerroksittain. Kolmen taiteilijan yhteistekijyys on liikkumista jaetussa tilassa. Se on vuoropuhelua mutta myös hankausta. Koko ajan ei jaksa ottaa kontaktia. Katri Monosen teos Yhteys on asettunut yksin keskelle suurta valkoista näyttelyseinää. Se mököttää, mutta sen korvat ovat auki. Oma suosikkini Monosen teoksista on Asiat, joista tiedän että en tiedä. Se on omillaan seisova virstanpylväs taiteilijan alati uutta etsivällä polulla. On vain näennäinen paradoksi, että teos on syntynyt juuri yhteisnäyttelyyn. Ravitsevassa vuorovaikutuksessa oma juttu kirkastuu.

Kaikki tekstissä mainitut teokset ovat vuodelta 2024.

Pasi Salonen